Kyllä nautin sellaisen kurmee aterian tuossa että huh huh.
Maha kurnien saapastelin ystäväni tuttavani orjani lapseni Villen kanssa kohti keskustaa koulun jälkeen. Tarkoituksenani oli ostaa Metsurin Serkusta pillimehu ja porkkanoita. Välipalaksi siis.
Tylsä Ville kieltäytyi kuin pikkulapsi menemästä metsurin serkkuun, joten minä aikuisempana ja kypsempänä ihmisenä sitten myönnyin ja seurasin Villeä K-Markettiin.
Äimäsin sitten siinä kylmähyllyllä, että mitä minä söisin. Ville päätti noin puolessa minuutissa mitä aikoi syödä, ja minä puntaroin kolmioleivän ja saarioisen kanahampurilaisen välillä. Lopulta päädyin kanahamppariin.
Siitä seurasi sitten mehuviidakko. Ville päätti kolmasosa sekuntissa mitä aikoi juoda. Minulla meni arviolta kymmen minuuttia keksiä mitä elämäneliksiiriä aijoin kurkkuuni kaataa. Tyydyin Marlin vitamiinipommijuomaan. (Siihen oli lisätty jotain vitamiineja, empähän saa flunssaa.)
Sitten siirryimme kassalle (mun ostokset oli halvemmat, jes?) ja siitä ulos. Pohtien samalla idyllistä paikkaa syödä viiden tähden illallisemme. Ville otti komennon ja suuntasi kohti bussipysäkkejä. Noh kuten aina, pysäkeillä oli porukkaa saman verran kuin jääkiekon MM kisojen katsomossa.
Lopulta pitkän taivalluksen, näläntunteen, jalkasäryn ja mummojen kamppaamisen jälkeen olimme taivaassa. Betoniporsas. Mielissään istuimme possun päälle ja aloimme kumpikin nautiskella eväitämme.
Keskellä keskustaa, keskellä ihmisvilinää, keskellä linjaautoja, keskellä betoniporsasta me kaksi söimme valmishampurilaisia kylminä ja mausteettomina.
Kiitos Villen, söin ehkä parhaimman hampurilaisen ikinä.
Tajusin samalla, että ruoan itsessään ei tarvitse olla hyvää. Kunhan seura on hyvä, sitä syö vaikka pieniä kiviä.
olen puhunut.
Ei vitsi miten ihana<3 Toi kuva on niiiiiiin paras x)))